inky fingers

Lipputoimistossa:
Mies on opettaja. Tyttö opettelee. Nainen puhuu englantia.
He etsivät minulle jatkoyhteyttä 20 minuuttia: Bussit Aixista Nizzaan ovat täynnä. Marseillen ja Nizzan välisellä radalla on ratatöitä, sitä ei liikennöidä.
Kysyn mahdollisuutta päästä Nizzaan Italian kautta. Lopulta se löytyy. Monta junanvaihtoa, mutta yhteenkään junaan ei tarvita paikkalippua, minulle kerrotaan.
Turisti-informaatio:
Halpa hotelli? Halvin on aivan asemaa vastapäätä.
Skypessä:
“Tule vain herättämään minut! Ihan mihin aikaan vain…”
“Huomenna!”
Seuraavana päivänä:
Takaisin Saksaan! Todellakin, takaisin lakkoilevaan Saksaan.
Sveitsiin. Zurichissä tajuan, että seuraava minuller suunniteltu junayhteys on Eurostar – nopea, kallis ja takuuvarmasti vaatii paikkalipun. Jota minulla ei ole ja jota en ennätä ostaa…
Kysyn konduktööriltä ja hän on italialainen enkeli!
“Kyllä tähän vaaditaan paikkalippu. Minne haluat? MIlanoon? Sen kun nouset junaan!”
Milano… Ventimiglia…

Hostellissa:
“Anteeksi, että herätin…”
“Oi, et sinä herättätnyt! Mitä, mistä? Olipa sinulla onnea, kun sait paikan täältä, tämä hostellihan on ihan täyteen buukattu! Kuulin aamulla, ettei vapaata ole yhtään… Olen menossa Puolaan ja sitten Venäjälle. Oletko sinä Helsingistä? Haluaisin käydä Helsingissäkin. Hampuri on hassu paikka, näin pieni kaupunki ja sitten näillä on täällä metro! …”
Hän oli Kanadasta, minua vanhempi ja koko ajan iloinen.

Lipputoimistossa asemalla;
“Ei ole länteen meneviä junia. Ei mitään AMsterdamiin. Ei junia Brysseliin. Ei mitään mahdollisuutta päästä Pariisiin. Yritän saada sinut Ranskaan. Löysin junan Baden-Badeniin. Ja sieltä menee juna Strasburgiin, voit jatkaa Aix-en-Provenceen. Sieltä menee bussi Nizzaan.”
Sain paikkaliput Aixiin saakka, mutta en lippua NIzzaan menevään bussiin. Joka tapauksessa hänen suunnitelmansa mukaan olisin Nizzassa kahdelta yöllä. En todellakaan pitönyt ajatuksesta.

Katsoin netistä vaihtoehtoja:
Marseillen ja Nizzan välillä ei kulje yhtään junaa. Miksi ei? Olen kulkenut sitä väliä junalla!
Se bussi Aixista Nizzaan, siinä on paikkalippu pakollinen. Ihan kuin Ranskan TGV eli nopea juna!
Aixista ei löydy paikkaa hostellista, ei Lyonistalkaan, ei edes hostellia Mulhousesta. Kävin läpi kaikki radan varren kaupungit. Strasbourgissa oli paikkoja yhdessä hostellissa, mutta se oli todella kaukana rautatieasemalta ja ainoa järkevä jatkoyhteys olisi aamulla klo 6.15.

There was so much text that I give a picture from the next evening, the houses in Strasboug.
Tuossa jutussa oli niin paljon tekstiä, että bonuksena on kuva Strasbourgista yöllä – tai seuraavana iltana oikeastaan.

Venyttelin jalkojani Nykobingissä ja löysin bussin Hampuriin. Kun kerroin siitä odotustilassa,
kaikki syöksyivät heti bussille. Bussissa istuminen ei houkuttanut, mutta hetken kuluttua seurasin.
Muutamaa minuuttia myöhemmin asemalle tuli taas paikallisjuna – ja Hampurin bussi tuli tupaten täyteen.
Vihaan täydessä bussissa istumista!
Iltapäivällä Hampurissa kuolemanväsyneenä. Hostelli löytyi heti aseman vierestä.

Aurinko nousi aamusumusta.
Nykobing – pieni asema, ei lipunmyyntiä, bussinkuljettajat eivät tiedä mitään junia korvaavista vuoroista.
Kioskista saa kahvia ja tietoa: “Kahden tunnin kuluttua.”
Pakistanista tullut nuori mies on vielä enemmän eksyksissä kuin minä, odotamme yhdessä. “Haluatko ostaa
käärmeen? Tai ehkä matelijan, jokin lisko…?”
“En oikeastaan…” Elohopeapoika olisi innoissaan, mutta en todellakaan voi!
Vähitellen aseman istumapaikat täyttyvät, kaikki odottelijat pyrkivät Saksaan.

Laiva Turusta Tukholmaan, Airistolta lähtien yhteys nettiin poikki. Tukholman asemalla uutisten tarkistus ja skype: “Minulla oli koko ajan sellainen tunne, että sinut on vältettävä Saksaa!”
Yöjuna Malmöön ja pitkä keskustelu tieteestä ja elämästä junan käytävällä.
Suomessa ostetuista paikkalipuista ei tästä lähtien oolut mitään iloa. Juna Kööpenhaminasta Hampuriin oli peruttu, bahn.de tarjosi vaihtoehtoa, johon ei ennättänyt. Tanskan rautatiet oli laittanut Kööpenhaminan asemalle iloisia virkalijoita neuvomaan eksyneitä: “Bussiyhteys Nykobingistä!”
Paikallisjuna Nykobingiin, lähtö Kööpenhaminasta hiukan yli 7 aamulla.

Matka alkoi melkein kuin tavallinen interRail-matka. Mutta tällä kertaa ostin paikkaliput – istumapaikat
ja makuupaikat – valmiiksi Suomesta. Ei mitään jännitystä matkalle, suoraan kohti aurinkoa!
Skypettelyä: “Olet aina tervetullut! Kaksoset kaipailevatkin…” “Tahtoisin olla siellä! Täällä sataa…”
Kuten tavallista, pakkaamiseen meni lähes koko yö. Nukuin tunnin.
Olin tarkastanut aikataulut huolella! Varasin vähän aikaa paikallisjunan myöhästyä.
Mutta – eihän sitä junaa ollut olemassakaan! Se vuoro kulkisi seuraavan kerran Tapaninpäivänä…
En pystynyt odottamaan pakkasessa asemalla. Siis kotiin, viimeinen kirje kuoreen, postilaatikon kautta takaisin asemalle… Paikallisjuna ajoissa – syksy ja pakkasaamu – kiitos VR! Nopealla vaihdolla Pasilassa
ennätin Helsingistä 05.20 lähteneeseen laivajunaan ja Turussa laivaan.
Laivan lähtiessä Turusta nettiyhteys toimi: Deutsche Bahn lakossa! Saksan junat eivät kulje! Lakko on Saksan junien historian pisin, 5 päivää…

In the middle od October, I came home!

Lokakuun puolivälin paikkeilla palasin Suomeen. Pitkän matkan jälkeen nautin kotona olosta,
perheen ja ystävien tapaamisesta.
Minula oli asioita hoidettavana. Tyttömäinen tohtori tutki minut ja antoi luvan pitää ajokortti.
Mutta kun marraskuu oli alkanut, satoi ja satoi…

Nukuin junassa Baselista pohjoiseen. Keskellä yötä: kopKOP! “Voi pahus!” Pakko nousta avaamaan vaunuosaston ovi.
Lisää pahkeista: köh KÖH KÖH! nisrk NARSK! pulpulpul… (ja viskin haju ilmassa), valoja päälle ja pois ja päälle ja pois… ja vaunuosaston ovi auki ja kiinni ja auki ja kiinni…
ja aamulla se äpärä valitti, ettei ollut saanut unta koko yönä!

Napolissa oli ollut täysi kesä perjantaina 10. lokakuuta, Firenzessa pilvipoutaa ja kesälämmintä lauantaina. Sunnuntaina Baselissa ripotteli vähän vettäkin, mutta lämpöä riitti edelleen. Maanantaina 13. lokakuuta Kööpenhamina ja pohjoinen todellisuus. Olin lähtenyt Suomesta elokuun alussa keveät sandaalit jalassa ja niillä menin koko matkan. Muita kenkiä ei ollut tullut mukaan. Kööpenhaminassa oli pakko laittaa sukat jalkaan.
Kiitos kenkäpaja Pihka Tampereella! Sandaalit olivat matkan jälkeen edelleen kuin uudet!

So far the story told was my previous trip, here the last days 10th to 13th October this year.
Thanks to kenkäpaja Pihka in Tampere, Finland! They made me the sandals – light, comfortable, durable and beautiful, just perfect for this kind of life!

The quality of the pictures is not the best possible. I draw in a book, take picture with my phone, transfer it to the computer to get the picture in the net… You get what I can get!

Baselista lähdin taas makuupaikalla. Basel SBB ja osastossa oli jo hiljainen poika. Basel Bad, ja tuli myös tyttö, joka hänkään ei ollut puhelias. Sitten tulivat paikalle Saksan poliisivoimat. Tällä kertaa poliisi puhui englantia. He tiesivät jo, että tyttö oli Eritreasta. Hänellä ei ollut passia. Poika oli Somaliasta, eikä hänelläkään ollut passia. Minun passini ei poliisia kiinnostanut: “Te olette selvä.”
Poliisi vei mennessään sekä tytön että pojan.
Tiedän olevani erittäin onnekas henkilö. Synnyin organisoituneeseen maahan, sain kasvatiuksen, työtä, terveydenhoidon – ja saan kulkea rajojen yli tällä rikkaalla mantereella.

Frecciarossa, nopea juna Firenzestä Milanoon. Myöhässä, tietysti – mutta ennätän jatkoyhteyteen.
Hidas ja tunnelmallinen juna Baseliin. Upeat näköalat, paljon lomailevia eläkeläisiä.
Baselin matkatavarasäilytys maksaa 10 euroa per reppu. Turisti-informaatio on kiinni eikä kaupungin karttaa saa mistään. Katselen karttataulua ja lähden liikkeelle muistinvaraisesti. Löydän Reinin sillalle.

Löydän kaupungintalon ja vanhan keskustan toreineen. Munster tarkoittaa ilmeisesti tuota vanhaa kirkkoa, sen takana olisi näköalapaikka, josta näkisin taas joen.
“Hei siellä! Olet erityisen onnekas ihminen! Näytä minulle kätesi, niin kerron tulevaisuutesi!”
“Ei! En minä halua tietää sitä ennalta!”
“Miksi ei? Minä voin kertoa! On mies, joka on sinulle hyvin vihainen…”
No ei, kun minä haluan tietää tulevaisuuteni sitä mukaa, kun siitä tulee nykyisyyttä.
Mutta jos joku tietää sen miehen, joka on minulle vihainen… Voisin yrittää lepyttää.