Sinä iltana opin, että moottoritie kannattaa aina valita. Sen löytää, se on nopea.
Ranskassa moottitie vain on maksullinen.
Mutta ensimmäisenä iltana välttelimme moottoriteitä – eikä sellaista tietysti kyläämme saakka ollutkaan.
Jouduimme kysymään tietä…
Minulla oli muita tehtäviä.
Löysimme mukavan lihakauppiaan, joka tiesi tiet. Hassun leipomon, jossa ei ollut leipää. Ja lopulta, yön pimeydessä, myös kylän ja talon.
“Sanoinhan, että kaikki mahtuu.”
Patatone ja matkatavarat piti hakea bussiasemalta. Muutaman korttelin matka autovuokraamosta asemalle oli
tuskien taival. Ainoa mahdollinen parkkipaikka löytyi lopulta – ei ihan bussiaseman vierestä.
“Jos kannan tavaroita tässä helteessä, kuolen!”
– the story about the important things in August and September will continue in next posts,
but this is what is now…
– kertomus Provencesta, elokuusta ja syyskuusta jatkuu seuraavissa postauksissa, tämä on vain pieni
välipala tämänhetkisestä tilanteesta. Napolissa paistaa aurinko!
Vaunujen runko-osa ja ruokakassi olivat kadonneet junasta.
Salapoliisityön ja ystävällisen rautatievirkailijan avulla selvisi lopulta, että ne olivat jotenkin joutuneet ulos junasta ja jääneet Avignoniin.
Odotin sillä aikaa Aixin keskustassa – parikymmentä minuuttia rautatieasemalta bussilla. Oman etsivän työni tuloksena löysin kaupungin kartan – välttämätön väline, kun yritti löytää tien ulos keskustasta. Tarkoitus oli nauttia lounasta yhdessä Aixissa. Sen perhanan laukun kanssa en paljon pystynyt liikkumaan enkä etsimään syötävää.
“Lopulta täällä! Ei vaunuja, ei aikaa, pakko mennä heti hakemaan auto!” – Ei lounasta…
Autovuokraamosta saimme auton… piti siitäkin aikansa vääntää, ei kaikkea jaksa piirtää.
Aluksi ystäväni vain nauroivat junassa häiriintyneen miehen jutuille. Mietittyään hetken Patatona ei kuitenkaan voinut jättää juttua silleen.
“Minun maata ei loukata! Paha! Huono käytös! Idiootti!”
“Anna olla. Meidän on kohta noustava junasta.”
Juna pysähtyi ensin Avignonissa… ja pian sen jälkeen Aix-en-Provencessa.
“Minun on saatava pizzaa nyt heti tai kuolen!”
“Missä meidän lastenvaunumme ovat?”
Varhain elokuisena aamuna lähdin bussilla ja kävellen rautatieasemalle. (Ei en ole noin hullu ihan itse. Isossa matkalaukussa on vauvanvarusteita.) Minun junamatkani oli lähestulkoon ikävystyttävä – ranskalaisten junien istumapaikat eivät ole yhtä mukavia kuin suomalaiset, ei niissä pysty nukkumaan.
Toiset tulivat perässä seuraavalla junalla. Tietysti he veivät tilaa ja tuottivat ääntä.
“Olkaa hiljaa!!! Kaikki italialaiset … !!! !!! !!!”
Viimeiseksi yöksi Pariisissa sain sängyn – Patatona jäi sohvalle.
Minun piti ajaa autoa seuraavana päivänä, ja kaikkien turvallisuuden vuoksi minun piti nukkua hyvin.
Patatona valliotti keittiön ja täytti lautaset.
Tein ehdottomasti parhaani…
“En vain pysty syömään näin paljoa.” “Ei tätä kaikkea voi sulattaa.” “Mahdoton sotku!”
Ja lopulta kaikki oli tehty.
Myöhäiset illat olivat parasta aikaa.
Ja siteen saapui ystävämme Patatona, eleganttina matkatavaroineen.
Asunto alkoi tuntua ahtaalta. Luovutin sängyn ystävällemme ja muutin nukkumaan sohvalle. Välillä sain hellää seuraa.
Kaksi ensimmäistä viikkoa Pariisissa – lastenhoidon ohessa pakkasimme, järjestelimme ja siivosimme. Valmistelimme muuttoa Nizzaan.