Elohopea aloitti koulun, jalkapallon ja purjehduksen, kaikki yhtä iloisen energisesti.
Paitsi läksyt. Minäkin olin epätoivoinen, kun katselin ranskan oikeinkirjoituksen tuskaa.
Kun sattumalta ratikassa törmäsimme miellyttävään nuoreen mieheen, Elohopea sai yhden urheiluharrastuksen lisää:
“Hän on rakenteeltaan täydellinen vesipalloon!”
Elämä Nizzassa alkoi suuren hämmennyksen vallassa. Talo oli korkealla vuoren rinteellä. Kapea, mutkikas tie oli yksisuuntainen – vain alas. Ja alas tuli autoja todella paljon. Hiljaisena aikana mekin pystyimme tulemaan alas vaunujen kanssa – ylös niiden kanssa oli mahdotonta mennä, ilman vaunujakin vaarallista. Toista kapeaa ja yksisuuntaista tietä pääsi ylös – mutta silloin oli kahdesti ylitettävä Monacoon johtava tie, jolla liikenne oli mielipuolista ja nopeudet hirvittäviä. Jalkakäytävä vuoren rinteellä löytyi vain Monacon tieltä, ja se oli meidän kannaltamme väärällä puolella.
Sitten oli portaita, osalle matkaa. Kun kaksoset oli vietävä neuvolaan ruuhka-aikaan:
“Quinsonissa minusta oli raskasta kulkea koko ajan portaita talon sisällä.”
“Nyt pidän portaista ja vihaan teitä.”
En oppinut pitämään portaista, mutta turvallisempaa niillä oli kuin teillä.
“Ei paniikkia!”
“Meillä on maitoa… ja vaippoja…” “Otitko sinä tosiaan sen repunkin!?”
“Me olemme siinä kulmauksessa, jonka näytit kartalta.” “Pysykää siellä!”
Kakka? Kyllä! Seuraavaksi tulee pullo!
Maitopullo toiseen nälkäiseen suuhun, vesipullo toiseen – ja sitten niitä vaihdetaan vähän väliä.
Lopulta kaikki ovat tyytyväisiä.
Koulun alku läheni.
“Meidän on muutettava Nizzaan.”
“Voimme vuokrata auton Manosquesta tai Brinolesista.”
Liftattava sinne tai tänne…
“Tai voimme ottaa taksin!” Päätös oli tehty.
Ja palapelikin saatiin taas ratkaistua. Oli meillä aika lailla tavaraa…
Nizzassa jouduimme taas kyselemään tietä. “Juu, se osoite on kyllä tässä.” “Kulman takana…” “kääntykää tuolta vasemmalle…” “Ja sitten jatkatte…” Mutta oikeaa taloa ei löytynyt.
“Mutta itse asiassa asunto ei ole siinä osoitteessa…” Asunnon omistaja oli petkuttanut meitä. Asunto ei ollut osoitteessa, jonka hän oli antanut netissä ja vuokrauksesta neuvoteltaessa. Vasta viime hetkellä hän paljasti oikean osoitteen, joka oli pienemmällä kadulla… itse asiassa hyvin kapealla tiellä.
“Otan kuitenkin lapset jo ulos, he ovat väsyneitä olemaan autossa. Me voimme kävellä loppumatkan.”
Minäkin jouduin kysymään tietä, mutta vain kerran.
“Ei tätikulta. Ei sinne voi kävellä, ei ainakaan lasten kanssa. Se on aivan liian vaarallista.”
Ja se nuorimies todella oli oikeassa.
Tällainen talo meillä oli Quinsonissa.
Minä majailin ullakolla, siellä oli patja lattialla. Ajoittain minulla oli myös vuodetoveri.
Makuuhuone oli äidin ja lasten käytössä.
Potatona oli valloittanut olohuoneen, jossa oli levitettävä sohva. Sohvalle hän raahasi toisen patjan ullakolta. En vieläkään ymmärrä, miten se oli onnistunut hänen saamatta sydänkohtausta.
Mutta Patatona ei ole paikalla. Hän oli joka ilta ulkona pitkälle yöhön.
Alakerrassa oli keittiö. Siellä me kaikki päiväsaikaan aina oleskelimme – jos emme olleet ullllkona.
Kun Patatona oli lähtenyt Italiaan, elohopeapoikamme johdatti meidät virralle. Hän voitti jokaisen erän, mutta lopussa olimme yhtä märkiä. Vesi oli hyytävää, se tuli vuorilta.
Elohoepa rakasti kaikkia eläimiä – eniten niitä, jotka osaavat lentää. Hänen suosikkejaan olivat kahvilan undulaatit. Quinsonissa vierailleen sirkuksen eläimet laiduntivat niityllä lähellä virtaa.
Eräänä iltana kyläilimme uusien ystäviemme puutarhassa. Kotimatkalla seurasimme musiikin kutsua ja löysimme fiestan – oikeat kyläjuhlat! Tanssimme pitkälle yöhön.
Kylän kartta: Asuimme talossa Grande Ruen varrella.
Pääkadulla oli tori ja kahvila, ruokakauppa ja leipäkauppa.
Hiukan syrjässä oli juhlatori.
Kylän eteläpuolella kulki päätie ja sen takana oli virta. Rannalla oli esihistoriellinen kylä –
ja tietysti meidän uimapaikkamme.
Virran toisella puolella oli leirintäalue, mutta ihan sinne saakka emme koskaan menneet.
Vein auton takaisin Aixiin ja vuokraamoon. Kyläämme ei kulkenut julkista liikennettä (siksihän se auto oli vuokrattu). Aixista pääsin, kun tulin bussilla lähikylään ja liftasin viimeisen parikymmentä kilometriä.
Ranskalaiset todella ajavat kuin hullut!
Siitä alkoi loma!
“Missä uimapukusi on?”
“Esihistorialliseen kylään!” Jes, jes!
AAhneen palkka: karhunmarjan piikejä ja pistoja – ja makeita marjoja maha täyteen.
Hotellit olivat täpötäynnä, huonetta oli mahdoton saada, kuski oli rättiväsynyt – ja niin olivat muutkin.
Parkkipaikka löytyi läheltä rantaa, Nizzan ulkopuolelta. Istuimme aika tovin kuuntelemassa meren kehtolauluja ja nukuimme loppuyön autossa.
Ei pahin yö tällä reissulla, mutta unien kannalta ei paraskaan.
Seuraavana päivänä ajoimme yhden maailman kauneimmista reiteistä, route de Verdonin. Jyrkkä rinne, jolla tie kiemurteli, alapuolella virta, yläpuolella kalliot, jotka välillä kaartuivat tien yläpuolelle, serpentiinimutkia… En pysty piirtämään yhtään maisemaa, katseeni oli tiukasti tiessä. Pääsimme ehjinä perille kyläämme Quinsoniin.